Helka-Liisa Hentilä on Oulun
yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnan dekaani ja yhdyskuntasuunnittelun
professori, joka on asunut Vantaalla 1969-1980.
Muutin vanhempieni kanssa Laajasalosta silloiseen Helsingin maalaiskuntaan 1960-luvulla. Hakkilasta löytyi lisää asuinneliöitä ja oma piha. Koulumatkani vaihtui kaupunkikaduilta sorateille ja metsäpoluille. Talvisin kouluun hiihdettiin. Kuusikon kansakoulussakin hiihdettiin: luokan seinällä olleen kansanhiihtotaulukon värikkäät janat kasvoivat pituutta joka välitunnin jälkeen, kun olimme käyneet viereisessä metsässä sivakoimassa. Viikonloppuisin hiihtomatkat suuntautuivat Sotungin pelloille: vanhan heinäladon kupeessa oli hyvä paistatella päivää ja syödä eväitä. Yhtenä talvena latoa ei sitten enää ollut. Hakunilaa oli alettu rakentaa. Maalaiskunnasta kasvoi kaupunki.
Seuraavaksi siirryin
Tikkurilan yhteiskouluun. Taitoin koulumatkani pyörällä pitkin Kuriiritietä
(nykyisin Tikkurilantie) ison varasto- ja teollisuusalueen läpi. Vantaan
panostukset työpaikka- ja logistiikka-alueisiin olivat jo silloin nähtävillä.
Uomassaan luikerteleva Keravanjoki ylittyi vilkkaan autoliikenteen seassa vanhaa
kivisiltaa pitkin. Enää en taitaisi uskaltaa, ainakaan pimeillä talvikeleillä.
Kivisilta onkin nykyisin vain kävelijöiden ja pyöräilijöiden käytössä.
Muutamasta pistetalosta koostunut Satomäen lähiö oli hento viittaus tulevaan
vilkkaaseen asuinrakentamiseen. Reitille osui myös Maatalouden tutkimuskeskus,
jonka ikkunoissa erirotuisten lehmien ja hevosten pienoismallit seisoivat
päivästä toiseen uskollisesti paikoillaan. Olisiko Vantaasta ollut
biotaloudenkin osaamiskeskittymäksi? Tikkurilassa ihastusta herätti upouusi
supermarket, jossa myös omat vanhempani asioivat. Muut hankinnat tehtiin
Helsingissä, jonne pääsi kerran tunnissa linja-autolla Vanhaa Porvoontietä
pitkin. Kaupalliset palvelut ja joukkoliikenteen runkoverkko hakivat vielä
muotoaan, vaikka päärata yhdisti keskisen Vantaan osaksi valtakunnallisia
liikennevirtoja. Oli myös kätevää, kun Seutulan lentoasemalle oli lyhyt matka.
Kehä III leikkasi läpi mahtavan Kalkkikallion, jossa kävimme luokkaretkellä
salaperäisiä luolia ihmettelemässä. Kallion – tai lapsen silmin vuoren – laelta
aukeni näkymä Tikkurilan tasangolle. Silmiä siristämällä horisontissa saattoi
erottaa Helsingin Pitäjän kirkon ääriviivat.
Nykyisen Vantaan
yhdyskuntarakenteen isot linjat näkyivät pieninä ituina lapsuuteni Vantaalla.
Rakennetun ympäristön aikakerrostumat ovat rikastuneet kaupungin kasvaessa ja
yhdyskuntarakenteen täydentyessä. Ehkäpä myös tulevaisuudessa Vantaan vahvuus
on juuri siinä, että kaupunki voi edelleen jatkaa kerroksellista kasvuaan – ja
että sen myös annetaan muuttua.
