Vantaan kaupunki Arkkitehtuuripoliittinen ohjelmatyo

tiistai 9. joulukuuta 2014

Yhdyskuntatutkijan Vantaa


































Kaisa Schmidt-Thomé on kiinnostunut paitsi ihmisten elämänkaaren maantieteestä ja kaupunkien kehittämisestä myös avartavasta matkailusta, etenkin Ruhrin alueella, Saksassa. (kuva: Peter Jacques)



Vantaa on keskellä kotiani, jos ymmärrämme kodin seutuna eli laajempana eteläsuomalaisena elinpiirinäni.



Vantaa on kotieni keskiarvo; eräänlainen välimuoto tai sekasikiö tuusulalaisen lapsuuteni ja helsinkiläisen aikuisuuteni välissä. 



Vantaa on maisemareitti, jota kulkemalla olen nähnyt Suomen muuttuvan. Vantaakin on totuus Suomesta, mutta leppoisammin kuin Espoo[1].




Opiskelijakämpältäni Helsingistä pääsi montaa reittiä lapsuudenkotiini Tuusulaan. Jos varasin visiittiä varten reilusti aikaa, kuljin mielelläni polkupyörällä. Vielä 1990-luvulla lähes koko reitin olisi voinut suunnitella kulkemaan vuoroin pellon reunaa, vuoroin halki metsien. Nykyään käyn Tuusulassa harvemmin, mutta onnistun silti välillä löytämään matkan varrelta uusia takamaita: missä piileksit kaikki nämä vuodet, ihana Siltaniittu? Tai tuttuja keitaita: Ahoniityntie! Myös Tammistontien ja (Kartanonkosken) Promenadin välinen kärrypolku näyttää olevan entisellään (vai eikö Google ole päivittänyt kuvastoaan?).

Moottoritieltä tai ilmasta käsin näen syitä sille, miksi monien koulukavereideni ei tarvinnut lähteä kovin kauas elantoa etsimään. Lentokentän ja logistiikkabisneksen liepeillä ei ollut niin väliä, kuinka monta ällää oli todistuksessa. Vantaan kiitoradoille pääsi helposti tienaamaan naapurikunnankin puolelta. Nykyään älliä tarvitaan etenkin Vantaan kaupungin leivissä: henkilöstöstä 48 prosentilla on korkeakoulututkinto[2]. Kansainväliset teknologia-alan yritykset puolestaan ryhtyvät aivotuontiin, jos Vantaa virtaa liian hiljaa tai vuotaa pääpääomaa muualle.






























Tutkijan hommissa olen tutustunut Vantaaseen asuinympäristönä tai pikemminkin tilkkutäkkinä, jonka laatua on sen kirjavuuden takia hankala arvioida. Olisi epäreilua syyttää Kartanonkoskea lähipalvelujen puutteesta, kun vieressä on ostosmammutti. Toisaalta esimerkiksi asema-alueiden ankeutta ei voi kokonaan kompensoida järjestämällä junailevien asukkaiden elinympäristössä kaiken muun parhain päin.


 

























Kun Urbaani arki -hankkeessa[3] kysyimme Kuninkaankolmion (ylikunnallisen ’kehittämisvyöhykkeen’[4]) asukkailta kartalla, mikä voisi olla heidän mahdollinen tulevaisuuden asuinpaikkansa, vantaalaiset vastaajat näyttivät pitkälti tyytyvän nykyisiin kotikulmiinsa. Uudet mahdolliset osoitteet löytyivät voittopuolisesti joko vastaajien nykyisen kodin tai heidän arkisten elinpiirinsä tuntumasta. Moni oli kiinnostunut myös vyöhykkeen täydennysrakentamiskohteista. Yllätyin etenkin Myyrmäen saamasta suosiosta: keskuksen lähituntumaan rakentuva täydennysrakentamiskohde näytti kiinnostavan monia arvioineita (asteikolla 1-5 keskiarvo 3,9, vastaajia 43). Myös muutama muu Vantaalle rakentuva kohde vaikutti vastaajista varsin kiinnostavilta (keskiarvot yli 3:n, vastaajia 57-63). Vantaallekin voi siis eittämättä juurtua. 

Omalta osaltani vantaalaistuminen vaikuttaa kovin epätodennäköiseltä. Päästyäni omakotimattojen Tuusulasta kaupunkiin ihmisten ilmoille, Vantaa olisi liian kaukana isolta kirkolta. Voi toki olla, että lapseni ovat ennakkoluulottomampia ja suuntaavat aikanaan Vantaan kaupunkirihmastoon ihan sen itsensä takia. Heille Vantaa kaikkine kompromisseineen voi olla juuri se leppoisa Suomi-totuus, johon minä en vielä ole valmis. Se, että minusta on tullut niin helsinkiläinen, on siis ennemmin Tuusulan syytä kuin Vantaan vika.