Kaisa Schmidt-Thomé on kiinnostunut paitsi ihmisten
elämänkaaren maantieteestä ja kaupunkien kehittämisestä myös avartavasta
matkailusta, etenkin Ruhrin alueella, Saksassa. (kuva: Peter
Jacques)
Vantaa on keskellä kotiani,
jos ymmärrämme kodin seutuna eli laajempana eteläsuomalaisena elinpiirinäni.
Vantaa on kotieni
keskiarvo; eräänlainen välimuoto tai sekasikiö tuusulalaisen lapsuuteni ja
helsinkiläisen aikuisuuteni välissä.
Vantaa on maisemareitti,
jota kulkemalla olen nähnyt Suomen muuttuvan. Vantaakin on totuus Suomesta,
mutta leppoisammin kuin Espoo[1].
Opiskelijakämpältäni Helsingistä pääsi montaa reittiä lapsuudenkotiini Tuusulaan. Jos varasin visiittiä varten reilusti aikaa, kuljin mielelläni polkupyörällä. Vielä 1990-luvulla lähes koko reitin olisi voinut suunnitella kulkemaan vuoroin pellon reunaa, vuoroin halki metsien. Nykyään käyn Tuusulassa harvemmin, mutta onnistun silti välillä löytämään matkan varrelta uusia takamaita: missä piileksit kaikki nämä vuodet, ihana Siltaniittu? Tai tuttuja keitaita: Ahoniityntie! Myös Tammistontien ja (Kartanonkosken) Promenadin välinen kärrypolku näyttää olevan entisellään (vai eikö Google ole päivittänyt kuvastoaan?).
Moottoritieltä tai ilmasta käsin näen syitä sille, miksi monien koulukavereideni ei tarvinnut lähteä kovin kauas elantoa etsimään. Lentokentän ja logistiikkabisneksen liepeillä ei ollut niin väliä, kuinka monta ällää oli todistuksessa. Vantaan kiitoradoille pääsi helposti tienaamaan naapurikunnankin puolelta. Nykyään älliä tarvitaan etenkin Vantaan kaupungin leivissä: henkilöstöstä 48 prosentilla on korkeakoulututkinto[2]. Kansainväliset teknologia-alan yritykset puolestaan ryhtyvät aivotuontiin, jos Vantaa virtaa liian hiljaa tai vuotaa pääpääomaa muualle.
Tutkijan hommissa olen
tutustunut Vantaaseen asuinympäristönä tai pikemminkin tilkkutäkkinä, jonka
laatua on sen kirjavuuden takia hankala arvioida. Olisi epäreilua syyttää
Kartanonkoskea lähipalvelujen puutteesta, kun vieressä on ostosmammutti.
Toisaalta esimerkiksi asema-alueiden ankeutta ei voi kokonaan kompensoida järjestämällä
junailevien asukkaiden elinympäristössä kaiken muun parhain päin.
Kun Urbaani arki -hankkeessa[3]
kysyimme Kuninkaankolmion (ylikunnallisen ’kehittämisvyöhykkeen’[4])
asukkailta kartalla, mikä voisi olla heidän mahdollinen tulevaisuuden
asuinpaikkansa, vantaalaiset vastaajat näyttivät pitkälti tyytyvän nykyisiin
kotikulmiinsa. Uudet mahdolliset osoitteet löytyivät voittopuolisesti joko vastaajien
nykyisen kodin tai heidän arkisten elinpiirinsä tuntumasta. Moni oli
kiinnostunut myös vyöhykkeen täydennysrakentamiskohteista. Yllätyin etenkin
Myyrmäen saamasta suosiosta: keskuksen lähituntumaan rakentuva
täydennysrakentamiskohde näytti kiinnostavan monia arvioineita (asteikolla 1-5
keskiarvo 3,9, vastaajia 43). Myös muutama muu Vantaalle rakentuva kohde vaikutti
vastaajista varsin kiinnostavilta (keskiarvot yli 3:n, vastaajia 57-63). Vantaallekin
voi siis eittämättä juurtua.
Omalta osaltani vantaalaistuminen vaikuttaa kovin
epätodennäköiseltä. Päästyäni omakotimattojen Tuusulasta kaupunkiin ihmisten
ilmoille, Vantaa olisi liian kaukana isolta kirkolta. Voi toki olla, että
lapseni ovat ennakkoluulottomampia ja suuntaavat aikanaan Vantaan
kaupunkirihmastoon ihan sen itsensä takia. Heille Vantaa kaikkine
kompromisseineen voi olla juuri se leppoisa Suomi-totuus, johon minä en vielä
ole valmis. Se, että minusta on tullut niin helsinkiläinen, on siis ennemmin
Tuusulan syytä kuin Vantaan vika.
[1] Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin toimittama ’Espoo – totuus Suomesta’
on armotonta luettavaa: http://www2.hs.fi/klik/alkuluku/tietokirjat/espoo0009.html